NEWSPAPER

Olen jo vuosia ollut varma siitä, että tulevaisuuden printtimedia on paikallinen. Suuret lehdet kuihtuvat, koska niiden valtakunnallinen juttumateriaali on saatavissa samanlaisena hyvin monista lähteistä webistä. Paikallislehdet ovat aivan eri tavalla lähellä ihmisiä ja ovat parhaimmillaan myös lukijoittensa frustraation tulkki ja välittäjä päättäjille...toki journalistisen prosessin kautta kulkeneena.

Tässä kirjoitan tulkintoja kuvista-(ni) lähinnä tulevien koulutusten opiskelijat kohderyhmänä.

-

These pictures are reproductions about the material I produced during my three months period as a photojournalist in Borgåbladet -a local newspaper in southern Finland, about 55 km northeast from Helsinki. BBL is targeted for swedish speaking population in the city of Borgå ( in Finish Porvoo). BBL is known nationwide about it´s good quality photojournalism. Pictures get easily large and go intensively along with stories. Editors listen to photographer´s visual ideas, an approach which is not so common in Finland, where only a handful of printed media is known to care about decent photojournalism nowadays.

Ammattilaisenkin on vaikea pitää kuvan elementtien määrä vähäisenä. Kuvatilaan valuu ylimääräistä, joka vie pois siitä mitä otsikolla ja jutulla kerrotaan. Kuvan eri osien välille pitää yrittää rakentaa jännitettä, mutta se on vaikeaa, koska lehtikuvaajaa häiritsee häly. Kiire ja toimittajan tarpeet. Kuvattavat ovat arkoja ja haluavat ahdistavasta tilanteesta pois. Lehtikuvaaja onkin multipersoona, yksi osa ottaa kuvattavan ja lopettaa ahdistuksen, yksi osa neuvottelee toimittajan kanssa, yksi huolehtii tekniikasta ja yksi osa jakaa kuvapintaa ja liittää sitä tekstijournalismiin. Tarvitaan paljon ammattitaitoa ja samalla rentoutta. Yllättävän usein lehtikuvaaminen on esineen ja ihmisen kombinaation rakentamista ja noiden kahden polarisaatiota ja jännitteen näyttämistä.

Kulttuuri ei ole lehdelle helppo alue. Mitä pienempi paikkakunta, sen varovaisempi toimittajien on joissain tapauksissa oltava.Urheilujournalismi on maan laajuisesti erityisen herkkää, urheilija, joka katsoo tulleensa väärinsiteeratuksi saattaa tarjota "eioota" toimittajille. 

Kulttuurin alalajit työllistävät lehtikuvaajan monin tavoin. Monet kuvaukset ovat aina perustaltaan samoja, kuin edellisenä vuonna ja kymmenen vuotta sitten. Taidenäyttely kuvataan Suomessa usein samoin, reprotaan taulu, josta sitten kirjoitetaan juttu esitteen perusteella. Mutta taiteilijan habitus on tärkeä ja se kannattaa rinnastaa maalaukseen siten, että taiteilija on osa kokonaisuutta, jossa määräävä elementti on hänen työnsä. Taiteilijahaastattelut ovat kuvaajalle mainio tilaisuus kysellä myös itse kuvattavalta taiteesta. Lehtikuvaajalle on tärkeä olla visuaalisen alueen moniottelija.

Kunnallisessa toiminnassa on suuri määrä asioita, jotka kiinnostavat yleisöä. Opetukseen viittaavat jutut kiinnostavat tietyn ikäryhmän lukijoita, heidän lastensa koulunkäyntiä mietitään kodeissa tarkkaan ja paikallislehti osallistuu vanhempien informointiin. Kuvien viitekehys on oleellinen asia, kun kuvataan usein nähtyä ja totuttua. Opettaja tai rehtori on työhuoneessaan näyttönsä vierellä vailla ympäristönsä juttuun liittävää tukea. Luokassa viittaava suuren koulun rehtori herättää muistoja lukijan omasta lapsuudesta ja samalla laskee kuvattavan auktoriteettiä, jolloin juttu luetaan eritavoin, kuin ankaran autoritäärisen kuvan säestämä juttu. "Human interest" lisää aina jutun painoarvoa.

Normatiivisen visuaalisen käsityksen rikkominen päivästä toiseen pienillä keinoilla, on lehtikuvaajan tärkeä metodi. Pappi vetämässä leukaa saarnastuolissa osoittakseen rentoutta lienee ääriesimerkki. Postinkantaja taistelee kinoksessa sellaisessa asennossa, että lukijat oivaltavat hänen todella työskentelevän jokaisessa sääolossa täysillä. Näin kevyesti lavastamalla liikkeen intensiteettiä, juttu saa enemmän henkilökohtaista tuntua. Kuvattavat saa aina mukaan, jos heitä auttaa nauramaan ja nauttimaan kuvatuksi tulemisesta. Kuvaajan on oltava helppo kuvatessaan vaikeita ihmisiä ja vaikea kuvatessaan helppoja. Lavastaminen on sallittua niin kauan, kun kuva voisi olla otettu lavastamattakin. Aikajana on lehtikuvaajan ongelma ja sillä liikkumista helpotetaan antamalla kuvattavalle keinot auttaa lehtikuvaajaa selviämään työstään kohtuullisessa ajassa.

Työn kuvaaminen voi olla reproduktio työasennosta ja sen ongelmista. Kuva voi olla myös silmänräpäyksellinen reaktio, jonka kuvaaja saa aikaan puuttumalla tilateeseen hienovaraisesti. Kuvaajan kannattaa kommunikoida kuvattavien kanssa siten, että kamerasta esineenä ei tule este kuville. Kamera toki on olemassa mekaanisena, ääniä päästävänä ja pelottavana laitteena, mutta kuvaaja elää ohi laitteen kuvattavien ihmisten kanssa. Silloin voidaan reagoida puheella, ilmeellä ja eleellä työn vaiheesiin ja saada aikaan selventävä liike tai asento tai työvälineen kulma, joka kertoo enemmän. Henkilöohjaus ei ole valehtelua vaan tapa tehdä työtä, jotta lopputulos olisi enemmän oikein ja totta lehden lukijan kannalta.

Etualat ovat se imaginäärinen taso kaksiulotteisesta lehtikuvasta, joilla luodaan helposti kuvaan syvyysvaikutelma. Sen kautta nähdään helpommin kuvaan sisään. Etualan liioittelu antaa mahdollisuuden estää kuvissa pönötyksen eli henkilöiden jäykkyyden kasvamisen. Kuvaaja tuntuu keskittyvän materiaan ihmisten sijaan. Kuvaaja antaa (tässä keskustelu-) tehtävän kuvattaville ja asettuu itse toisarvoiseen asemaan hakien maanpinnan tasolta kamerallaan kuvaa ja jättäen kuvattavat näennäisesti oman onnensa nojaan.

Identiteettiongelmien määrä kasvaa. Yhä harvempi uskaltaa puhua itsenään. Mitä arempi asia, sen enemmän myös journalistin on suojeltava haastateltaviaan. Ihminen voi tuhoutua yhteen iltapäivälehden juttuun annettuaan hyväuskoisena haastattelun, jonka otsikko muunnetaan täysin muun henkiseksi -kuin haastateltava on sanansa tarkoittanut.

Mielenterveysongelmienkin määrä kasvaa. Ahdistuneita ihmisiä on paljon ja heitä kuvataan myös näin visuanonyymeiksi. Vaikka nimi jutussa julkaistaankin, jätetään persoona loppuun saakka paljastamatta. Mugshot siis puuttuu. Näin suojellaan jatkossa henkilöä. Vaikka ihminen itse antaisi kuvata ja julkaista kuvansa, pitää  journalistisen prosessin varoa ja sulkea ihmisen yksityishenkilöön jutun ulostulon jälkeen kohdistuva paine pois. Tämä ei tietenkään koske julkisuuden henkilöitä, joiden yksityisyydensuoja on alentunut heidän omien pyrkimystensä johdosta.

Mitä nopeammin hallitset erillaisia kuvaustekniikoita, sen paremmin kerrot tarinan. Voit ottaa optiikan kameran rungosta irti ja laittaa sen bajonetin eteen ja kääntää linssiä kennon tason suhteen, jolloin käytät ns. freelensing keinomaailmaa tehdä  kapea terävyysalue kuvaasi. Kun kerrot ihmisestä ja hänen suhteestaan toiseen, hakeudut tilaan, joka on kuvattavan lähireviirillä ( noin 1 metri Suomessa). Jos osaat asiasi, ei läsnäolosi kuitenkaan häiritse kuvattavaa, et ole hänelle edes olemassa, koska hän ei huomaa sinussa epäröintiä ja ahdistusta.

Lehtikuvaajan pitää kyetä tulemaan toimeen kaiken ja kaikkien kanssa, oli hän työstettävästä asiasta mitä mieltä tahansa. Kuvattava  ei saa lukea kuvaajaa, lehtikuvaaja on heijastava pinta. Lehtikuvaaja taas lukee kaikkea ympärillään. Saat vaikkapa poliisin tekemään mitä haluat, jotta journalistinen prosessi toimisi. Et voi jättää kesken sitä, mikä mielessäsi on rakentunut kuvan suhteen. Et siis voi ottaa käskyjä ulkopuoliselta, joka pyrkii rajoittamaan työtäsi. Olet näkymätön tavoilla- joilla taivut, mutta et taitu.

Paikallislehdessä et toisaalta voi täysin tuottaa indoktrinaatiota, joudut mitoittamaan kuvan ja jutun sellaisiksi, että yleisö ymmärtää journalistisen lähtökohdan, eikä epäile sinua puolueelliseksi. Toisaalta et voi tehdä kertakäyttöjournalismia, sinulla on oltava kyky säilyttää luottamus myös silloin kun juttusi tai kuvasi on kriittinen jotain toimijaa kohtaan. Tapaat heidät jatkossa usein, silloin mitataan ihmissuhdetaitosi. Mahdollinen suuttumus kritiikin kohteeksi joutumisesta ei kohdistu silloin sinuun, vaan juttuusi tai kuvaasi tai kokonaisuuteen.

Paikallislehti voi olla täynnä riipaisevia ihmis- tai eläinkohtaloita sortumatta kuitenkaan iltapäivätabloidiksi. Tässä auttaa, että megajulkaisujen vastaavaa suppeampi lukijajoukko tuntee asuinalueen ja ihmiset. Lehti ei voi kirjoittaa sellaista, joka eristäisi lehden lukijoistaan. Silti paikallislehti voi mennä syvälle poliittisiin valtarakenteisiin, jos säilyttää tasapuolisuuden. Toki suomenruotsalaisen lehden pitääkin pitää ruotsinkielisten asiaa esillä. Talonpoikien asia on esimerkiksi rajusti esille pohjalaisissa keskustan lehdissä jne... Hassua sinällään, että eläimen draama kuvassa saa aikaan enemmän reaktioita kuin ihmisen. Ehkä siksi, että eläin on karvainen ja tylppä ? ;-) Ihmiskäsi on mainio mittakaava ja todellisuuteen pakottaja kuvissa, joku on siis paikalla.

Todellisuuden muuntelu on tehokas keino vieraannuttaa katsoja. Kun juttua luetaan, saa katsoja kiinnekohdan palata kuvaan ja tarkistaa, miten kuvan henkilö soveltuu jutussa olevaan, toimittajan luomaan verbaaliin kuvailuun. Lehtikuvaajan työ ei saa kestää niin kauan, että kuvattava alkaa väsyä, me kaikki väsymme -kun joudumme epätavallisessa tilanteessa toimimaan vastoin sitä, miten yleensä olemme tottuneet toimimaan. Kuvaajan pitää järkyttää kuvattava lempeästi pois suojavarustuksestaan ja tehdä hänen kanssaan nopea seikkailuretki maailmaan, johon kuvattava ei muutoin menisi.

Henkilökuva lehdessä voi olla joko suora tai epäsuora. Suora lähestyminen merkitsee kuvattavan katsekontaktia lukijaan. Lukija tajuaa, että tuo ihminen on todella olemassa ja koettaa tukea toimittajan sanomaa alleviivaamalla katseellaan luotettavuuttaan. Toisaalta muualle katsova haastateltava on epäröivä, mietteliäs, arvoituksellinen ja hänen kuvansa sopii hypoteettiseen tilanteeseen, kuten kuntaliitokseen ja sen osakkaisiin. Käsi tukee aina kasvoja, usein kuitenkin  lehtikuvissa käsi roikkuu alhaalla vyötäröllä ja on kaukana kasvoista, kuitenkin me nostamme aina käden kasvoillemme, kun olemme hämmästyneitä. 

( Ihmisapinoiden käyttäytymismallit--lue kulttuuriantropologi Desmond Morrista)

Yhteiskunnassamme on edelleen hiukan rohkeutta, vaikka suurin osa siitä on kuollut pois ammattiyhdistysliikkeen tuhoutumisen johdosta ja nuorten arvojen tultua äärikonservatiivisiksi ja oikeistolaisiksi. Tuosta johtuen ne, jotka jotain yhteiskunnassamme tekevät ovat usein jo eläkkeellä tai ainakin jo tukevasti työelämässä mukana yli 40 vuotisina ja siis kykenevät analyysin ilman ulkopuolisen paineen lamaavaa vaikutusta. Tällaisten rohkeiden ihmisten kanssa työskentely on aina hauskaa ja rakentavaa.
Kuvaajalla on keinoja enemmän, kun hän lähtee pois kaupungista, jonka miljöön visuaalisuus on steriiliä.

Kuvituskuvat, eli symbolikuvat ovat aina hankalia. Kuvasta tulee hyvin helposti banaali ja siksi kuvaajan on pidettävä visuaalinen keinomaailma matalalla tasolla. Takavuosina symbolikuvia tehtiin paljon enemmän, nyt onneksi lehdissä voidaan käyttää uutisgrafiikkaa, kun aihe on liian abstrakti valokuvalla käsiteltäväksi. 

Tässä ihminen on kadonnut ja hänestä tehdään juttu. Valtakunnan tason lehdissä asista on ehkä palstan uutinen, usein ei sitäkään -mutta pienemmälle yhteisölle sen yhden osasen puuttuminen merkitsee paljon. Kuva voi jopa auttaa löytämään kadonneen, joskus näin on käynytkin. Toisaalta kuvan katsominen voi saada aikaan ahdistusta omaisensa menettäneelle.

Henkilöhaastattelut, jotka toistuvat päivästä kolmanteen -ajavat kuvaajan usein epätoivoon, koska visuaalinen keinomaailma on kapea. Ihminen tekee yhä useammin työtä toimistossa näyttöpäätteen edessä ja ympäristö on steriili ja epävisuaalinen. Siksi kuvaaja hengähtää helpotuksesta, kun kuvattava tekee kunnon analogista työtä laitteilla, jotka ovat visuaalisia ja joiden sisään kuvattava tavallaan saadaan visuaalisilla tempuilla. Temppu toki on ruma sana, mutta jokaisella kuvaajalla on " tricks upon his sleeve" tai ässiä hihassaan. Jotkut kuvaajat osaavat enemmän, osa on antanut periksi, osa tekee niin banaaleja vetoja, että niiden näkemisestä kokee myötähäpeää. Esimerkiksi HS:n nuoret kuvaajat ahdistuksissaan käyttävät monisalamatekniikoita, joilla kuka tahansa saadaan näyttämään omituiselta tyhjässä tilassa. Nuo salamatekniikat ovat juuri niitä temppuja. Mitä laajempi yleissivistys kuvaajalla on, sen helpompi hänen on houkutella kuvattava jonkun symbolin ympärille tekemään se -minkä juttu tarvitsee tuekseen.

Suomen luonnonkatastrofit rajoittuvat esimerkiksi 15 cm äkilliseen lumentuloon ( vrt vaikkapa Sveitsi, jossa lunta voi tulla metri kerralla). Luonnonkatastrofi voi olla joen veden nouseminen ja katastrofi se onkin niille, joiden rakennusten perusta tuhoutuu veden tulviessa.

Kuvaaja elää katastrofien kautta, ei tietenkään niiden tuoman tuhon takia, vaan siksi -että silloin kuvattavat asiat ovat visuaalisia maassamme, jossa harvoin on mitään actionia kuvattavaksi. Tämä herra ei kävellessään kuivalla kadulla saisi aikaan mitään visuaalista reaktiota, mutta kahlatessaan joen nousussa hän tekee päivän tärkeimmän uutisen todeksi.

Lehtikuvia voi lavastaa tai niitä voi ottaa 100% realismitasolla koko elämänsä. Minulle henkilökohtaisesti lavastus toimii silloin paremmin -kun tilanne on visuaalisesti hajallaan ja yhden ihmisen minuutin tehostetulla ja ohjatulla läsnäololla saadaan aikaan kuva, joka verifioi tilanteen journalistisesti,  mutta  lisää siihen sellaisen visuaalisen elementin, jolla saadaan lukija vedettyä lukemaan. Siis se tehtävä, joka kuvalla lehdessä useimmiten on.

Jonkinasteinen ongelma lehdillä, jotka käyttävät lineaarista taittoa ( Ylhäältä alaspäin jatkumona) on toisen jutun otsikon tahaton yhdistyminen alempaan kuvaan, joka kuvittaa seuraavaa juttua tai on irtokuvan luonteinen kuvaingressi. Tässä otsikko "isäpuoli käytti hyväkseen lasta" aloittaa lehden sivun. Voimakas otsikko luetaan usein ensin, vaikka toki useimmiten katsotaan ensin kuva. Kuvassa on käsi, jossa tuhkaa ja hiilloksen pala. Jos lukija ei tunne lehden taittomallia, eikä tiedä, että ao. lehdessä iso kuva liittyy aina toiseen juttuun kuin lähtöotsikko ja sisäänvetopuffi, saattaa tulla hämmennystä. " Mitä tuo käsi tarkoittaa? Onko se jäännös lapsesta, jota isäpuoli käytti hyväkseen, onko lapsi siis kuollut jne..."